18 joulukuun 2017      69    

ROERICH-PAKTI – KULTTUURIOMAISUUDEN SUOJELUA KOSKEVAN KANSAINVÄLISEN OIKEUSJÄRJESTELMÄN PERUSTA JA TULEVAISUUS

Marga Kutsarova
Kansainvälisen Roerich-Keskuksen kollektiivijäsenen,
Bulgarian Roerich-seuran puheenjohtaja, juristi

 

 

Missä on kulttuuri, siellä on rauha. Siellä on myös urotyö ja oikea ratkaisu vaikeimpiinkin sosiaalisiin ongelmiin. Kulttuuri on korkeimman Armon, korkeimman Kauneuden, korkeimman Tiedon kertymä. Ihmiskunta ei mitenkään voi ylpeillä sillä, että se olisi tehnyt riittävästi, jotta kulttuuri kukoistaisi.

Nikolai Roerich

Roerich-pakti on ensimmäinen kansainvälinen sopimus, joka antaa kokonaisvaltaisen ratkaisun kulttuuriarvojen suojeluun liittyviin kysymyksiin. Siitä on tullut perusta nykyaikaiselle kulttuuriomaisuuden suojelua säätelevälle kansainväliselle oikeusjärjestelmälle. Pakti tarjosi valtavat mahdollisuudet kulttuurin suojelemiselle ja se sisältää uusia mahdollisuuksia tulevaisuutta silmällä pitäen. Joitakin näistä mahdollisuuksista on menneisyydessä käytetty hyväksi, jotkut niistä on hukattu. Meistä itsestämme riippuu, kuinka hyvin pystymme toteuttamaan Kulttuurin hyväksi kaiken sen uuden, mikä Paktiin sisältyy.

Yllä sanotun perustelemiseksi meidän on syytä tarkastella taide- ja tiedelaitosten ja historiallisen muistomerkkien suojelua koskevan sopimuksen (Roerich-paktin) juridisia säännöksiä. Vertaamme Roerich-paktin säännöksiä vuonna 1954 hyväksyttyyn Haagin yleissopimukseen kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa. Tarkastelemme mm. näiden sopimusten tarkoittaman suojelun luonnetta sekä suojelukohteita, kohteiden rekisteröintiehtoja ja kulttuuriomaisuuden suojelemisen tunnusmerkkiä. Vertailussa tarkastellaan myös muita kansainvälisen oikeuden säädöksiä, esimerkiksi Punaisen Ristin Geneven sopimusten I pöytäkirjaa vuodelta 1977 sekä Haagin vuoden 1954 yleisssopimuksen toista pöytäkirjaa vuodelta 1999.

Miten suojella kulttuuriaarteita – ehdottomasti vai varauksella?

Haagin vuoden 1954 kulttuuriaarteiden suojelua aseellisen konfliktin sattuessa koskevan sopimuksen 4. artiklan ensimmäisen kappaleen mukaan kulttuuriomaisuuteen ei saa kohdistaa vihamielisiä tekoja eikä sitä saa käyttää tarkoituksiin, jotka voivat johtaa sen tuhoutumiseen tai vahingoittumiseen. Kuitenkin heti artiklan toisessa kappaleessa sanotaan: ”Edellä 1 kappaleessa määrätyistä velvoitteista voidaan poiketa vain pakottavan sotilaallisen syyn ehdottomasti niin vaatiessa.”

Tämä varaus koskee sellaisia kulttuurikohteita, jotka Haagin vuoden 1954 sopimuksen mukaan kuuluvat yleisen suojelun piiriin. Sopimuksessa määrätään yleisen suojelun lisäksi sellaisen irtaimen ja kiinteän kulttuuriomaisuuden erityissuojelusta, joka katsotaan merkitykseltään ensisijaiseksi. Mutta myös tämän omaisuuden osalta on Haagin sopimuksen mukaisessa suojelussa varaus: niiden koskemattomuus voidaan kumota eli ne voidaan jättää vaille suojelua ”vain väistämättömän sotilaallisen pakon sanelemissa poikkeustapauksissa”. Näin ollen Haagin vuoden 1954 sopimuksen kattama kulttuuriomaisuuden suojelu on varauksellista. Haagin vuoden 1954 sopimus on lainannut tämän rajauksen Haagin vuoden 1907 maasodan lakeja ja tapoja koskevasta säädöksestä, jossa kielletään hävittämästä tai takavarikoimasta vihollisen omaisuutta lukuun ottamatta sodan aiheuttamaa pakkoa1.

Itse käsitteitä ”sodan aiheuttama pakko” ja ”väistämättömän sotilaallisen pakon sanelemat poikkeustapaukset” ei ole kuitenkaan määritelty Haagin vuoden 1954 sopimuksessa, vaan niiden sisältö on jäänyt epäselväksi2. Siksi ei voi olla yhtymättä niiden kantaan, joka katsovat, että varaus sodan aiheuttamasta pakosta ja väistämättömästä sotilaallisesta pakosta ”tarjoaa mahdollisuuden tuhota kulttuurin muistomerkkejä tarkoituksella puhtaasti sotilaallisista näkökohdista, minkä vuoksi tällaista muotoilua ei voida hyväksyä, vaan se pitäisi muuttaa”3.

Vuonna 1977 hyväksyttiin Lisäpöytäkirja Geneven vuoden 1949 yleissopimukseen, joka koskee kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelua (vuoden 1977 I pöytäkirja). Sen seurauksena luovuttiin Haagin vuoden 1954 yleissopimuksessa säädetystä lähestymistavasta4. Pöytäkirja edellyttää, että ainoastaan sotilaalliset kohteet voivat olla sotilaallisen hyökkäyksen kohteena, kun taas siviilit ja siviilikohteet eivät voi olla tällaisen hyökkäyksen kohteina. Kulttuuriaarteet ovat siviilikohteita, eivätkä ne senlaatuisina voi olla vihollisen niihin suuntaaman sotilaallisen hyökkäyksen kohteina. Siviilikohteista, ja siten myös kulttuuriomaisuudesta, voi tulla vihollisen toimien kohteita ainoastaan, jos ne on muutettu sotilaallisiksi kohteiksi. Tästä säännöstä ei ole olemassa poikkeuksia.

Diplomaattikonferenssi, joka hyväksyi vuoden 1977 I pöytäkirjan, määritteli käsitteen ”sotilaallinen kohde”, mitä pidetään yhtenä sen suurimmista saavutuksista. Tämän pöytäkirjan artiklan 52 toisen kohdan mukaisesti sotilaallisen kohteen määritelmä sisältää kaksi kriteeriä, joista kummankin toteutuessa samaan aikaan (kumulatiivisesti) kohde voidaan tunnustaa sotilaalliseksi: ensiksi kohteen luonne, sijainti, tarkoitus tai käyttö, joiden tulee olla sellaiset, että ne ”muodostavat tärkeän osan sotilaallisesta toiminnasta”, ja toiseksi sotilaallinen hyöty, joka saataisiin tämän kohteen tuhoamisesta, haltuunotosta tai vaarattomaksi saattamisesta. Tällöin sotilaallisen hyödyn tulee olla ”ratkaiseva vallitsevissa olosuhteissa”.

Vuonna 1992 Alankomaiden hallitus yhdessä UNESCO:n kanssa antoi professori Patrick Boylanille tehtäväksi suorittaa Haagin vuoden 1954 sopimuksen (samoin kuin sen ensimmäisen, myös vuonna 1954 allekirjoitetun pöytäkirjan) yksityiskohtaisen analyysin sen selvittämiseksi, mikä oli syynä ”ilmeiselle epäonnistumiselle” sille asetettujen selkeiden ja arvokkaiden tavoitteiden saavuttamisessa5.

Professori Boylanin raportin suositusten mukaisesti ja UNESCO:n ja Alankomaiden hallituksen laajan valmistelutyön jälkeen saatiin aikaan diplomaattikonferenssi, jonka puitteissa allekirjoitettiin Toinen pöytäkirja Haagin vuoden 1954 yleissopimukseen kulttuuriomaisuuden suojelusta aseellisen selkkauksen sattuessa 17.5.1999. Pöytäkirja tuli voimaan vuonna 2004.

Pöytäkirja hyväksyi vuoden 1977 ensimmäisen pöytäkirjan säännöksen siitä, että kulttuuriomaisuuteen ei saa kohdistaa sotatoimia lukuun ottamatta tapauksia, joissa niistä tulee sotilaallisia kohteita. Vuoden 1977 ensimmäisestä pöytäkirjasta poiketen toinen pöytäkirja rajoitti tapauksia, jotka antavat perusteet pitää kulttuurihistoriallista kohdetta sotilaallisena. Tämä rajoitus saatiin aikaan suurin ponnistuksin diplomaattikonferenssissa Haagissa vuonna 1999. Oli kiistatonta, että muista siviilikohteista poiketen kulttuurikohteiden luonne ja tarkoitus eivät voi muuttaa niitä sotilaskohteeksi; sen sijaan niiden käyttö sotilaallisiin tarkoituksiin voi sen tehdä. Mutta kysymys sijainnista aiheutti kiivasta keskustelua. Kreikan ja Egyptin valtuuskunnat sekä Punaisen Ristin kansainvälinen komitea vastustivat jyrkästi sitä, että kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kohteen sijainti itsessään voisi tehdä siitä sotilaallisen kohteen, koska siinä tapauksessa kulttuurioamisuuden suojelu periaatteessa rajoittuisi huomattavasti6. Vaikka kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kohteen sijaintikriteeriä ei perusteltu vakuuttavasti, jotkut valtuuskunnat, etupäässä NATO-maista, pitivät siitä sitkeästi kiinni7. Loppujen lopuksi saatiin aikaan kompromissi ja hyväksyttiin seuraava muotoilu: sotilaallinen toimi voidaan suunnata kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen kohteeseen siinä tapauksessa, että se toimintansa nojalla on muuttunut sotilaalliseksi kohteeksi. Voidaan olla samaa mieltä toisen pöytäkirjan valmisteluun osallistuneen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean juristin Jean-Marie Hencaertsin kanssa siitä, että vain hyvällä mielikuvituksella voi vakuuttua siitä, että sana ”toiminta” sisältää käytön lisäksi myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kohteen ”sijainnin”8.

Erimielisyys sijaintikriteerin käytöstä koski sellaista kulttuuriomaisuutta, joka sekä Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen että sen toisen pöytäkirjan mukaan kuuluu yleisen suojelun piiriin. Sen sijaan erimielisyyttä ei syntynyt kohteista, jotka toisen pöytäkirjan mukaan kuuluvat tehostetun suojelun piiriin: kulttuuriomaisuus voi menettää suojelun vain siinä tapauksessa, että sitä käytetään sotilaallisena kohteena9.

15.4.1935 Valkoisessa talossa Washingtonissa allekirjoitettu Roerich-pakti taide- ja tiedelaitosten sekä historiallisten muistomerkkien suojelusta edellyttää niiden varauksetonta suojelua. Nikolai ja Helena Roerichin sekä heidän monissa eri maissa toimineiden työtovereidensa vaikutusvoimaisen aloitteen tuloksena saavutettiin suuri voitto juuri toisen maailmansodan aattona. Pakti nimittäin määritteli kansainvälisessä oikeudessa ensimmäisen kerran ja ilman ehtoja periaatteen, jonka mukaan sellaisen kulttuuriomaisuuden, jolla on pysyvää merkitystä koko ihmiskunnalle, suojeleminen on ensisijaista sotilaalliseen pakkoon nähden, joka on merkitykseltään väliaikaista ja suhdanteista riippuvaa. Ja tällainen lähestymistapa ongelman ratkaisemiseksi osoittaa sen valtavan eron, joka on Roerich-paktilla ja sitä ennen hyväksytyillä Haagin vuoden 1907 yleissopimuksilla maasodan laeista ja käytännöistä ja merisotavoimien toimittamasta pommituksesta sodan aikana.

Roerich-paktin allekirjoituksella annettiin kaikille kansoille – koko ihmiskunnalle – ainutkertainen mahdollisuus: pelastaa tulossa olleessa maailmansodassa monia mittaamattoman arvokkaita kulttuuriaarteita, sillä Pakti oli tarkoitettu ja laadittu yleispäteväksi kansainväliseksi sopimukseksi. Tätä seikkaa on syytä erityisesti painottaa. Paktissa on ensimmäistä kertaa säädetty kulttuuriomaisuuden suojelun periaatteista ja säännöistä, ja näillä säädöksillä oli ja on yhä edelleen maailmanlaajuinen merkitys. Paktin yleispätevästä merkityksestä todistavat marraskuussa vuonna 1933 Washingtonissa pidetyn III Konferenssin materiaalit. Konferenssi suositteli, että ”kaikkien kansakuntien hallitukset hyväksyisivät tämän humaanin dokumentin osoituksena kansojensa suopeasta suhtautumisesta kulttuurin suojeluun”10. Lisäksi itse sopimuksen tekstissä11 sanotaan, että valtiot, jotka eivät sillä hetkellä allekirjoittaneet sopimusta, voivat milloin tahansa allekirjoittaa sen tai liittyä siihen. Roerich-paktin johdannossa viitataan sopimuksen tavoitteeseen: jo suunnitellun ja yleisesti tunnetun lipun (Rauhan Lippu) yleismaailmallinen hyväksyntä. Muistakaamme, että Paktia allekirjoitettaessa presidentti Roosevelt sanoi: ”Avatessamme tämän Paktin kaikkien maailman kansojen allekirjoitettavaksi pyrimme soveltamaan maailmanlaajuisesti yhtä nykyisen sivilisaation suojelemisen tärkeimmistä periaatteista”12.

Siitä syystä, että monet, ennen kaikkea Euroopan maat eivät liittyneet Roerich-paktiin toisen maailmansodan alla, menetettiin mahdollisuus pelastaa monet ihmiskunnan hengen luomat aartet. Kuten ensimmäinen maailmansota osoitti, Haagin vuoden 1907 yleissopimukset eivät auttaneet suojelemaan kulttuuriomaisuutta. Paroni Michelle de Taube kirjoitti tästä vuonna 1933 viestissään Roerich-paktin III Konferenssille: ”… molemmat vuoden 1907 yleissopimukset osoittivat voimattomuutensa maailmansodan aikana”13. Valitettavasti myös toinen maailmansota vahvisti Haagin yleissopimusten kykenemättömyyden suojella kulttuuriomaisuutta. Vuonna 1999 Jean-Marie Henckaerts kirjoitti: ”Historia on osoittanut meille, että sotilaallisen pakon käsite ei ole kyennyt merkittävästi rajoittamaan sotilaallisia toimia. Esimerkiksi toisen maailmasodan aikana sotatoimia käytiin sen sopimuksen voimassa ollessa, että mitään omaisuutta ei saa tuhota, ellei väistämätön sotilaallinen pakko sitä vaadi. Ja siitä huolimatta tuhottiin kokonaisia kaupunkeja”14.

Toisen maailmansodan jälkeen hukattiin vielä yksi mahdollisuus pitää kiinni Roerich-paktilla saavutetusta asemasta kuttuuriomaisuuden suojelussa: Roerich-paktia ei esitetty maailman kaikille kansoille siihen mukaan liittymiseksi ja siten se jäi alueelliseksi sopimukseksi, jonka allekirjoittivat vain kummankin Amerikan maat.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen hyväksyneen diplomaattikonferenssin aikana USA ja Englanti pitivät kiinni ”sotilaallisen pakon” varauksesta15. Mielenkiintoista kyllä, Romanian edustaja sanoi, että Roerich-pakti ei sisällä tätä varausta, ja hämmästeli, että nimenomaan Roerich-paktin ratifioinut USA piti kiinni varauksen sisällyttämisestä16. Professori Boylan totesi vuonna 1993: ”USA:n kanta konferenssissa tuntuu erityisen epäloogiselta ottaen huomioon sen, että USA oli silloin (ja on yhä) vuoden 1935 Washingtonin panamerikkalaisen sopimuksen (Roerich-paktin) allekirjoittaja, ja tämä sopimus edellyttää ehdotonta ”kunnioitusta ja suojelua” ilman mitään viittausta varaukseen ”sotilaallisesta pakosta”17. Neuvostoliiton valtuuskunta vastusti tätä varausta. Valtuuskunnan johtaja V.S. Kemenov sanoi, että kulttuuriomaisuuden suojelu tulevia sukupolvia varten on tehtävä, joka kohoaa kaikenlaisen ”sotilaallisen pakon” yläpuolelle. Kun Akropoliille, Versaillesiin ja Westminsteriin pudotettiin pommeja, ketään tuskin lohdutti se, että tämä tuho tehtiin ”laillisesti”, Haagin sopimuksen mukaisesti18. Haagin vuoden 1954 konferenssissa huomattava joukko maita vastusti varausta ”sotilaallisesta pakosta”, niiden joukossa Ranska, Kreikka, Espanja ja entiset itäblokin maat. Mutta anglosaksiset maat ilmaisivat kantanaan, että varaus on sine qua non ehto niiden liittymiselle sopimukseen19. Lopputuloksena konferenssi hyväksyi varauksen, ja se kirjattiin Haagin vuoden 1954 sopimustekstiin, joka sopimus tässä mielessä oli askel taaksepäin Roerich-paktiin verrattuna. Ja vasta puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 2004, jolloin Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toinen pöytäkirja astui voimaan, päästiin sille varauksettoman suojelun tasolle, joka Roerich-paktissa oli esitetty jo vuonna 1935.

Paktin viidennessä artiklassa sanotaan, että kulttuuriomaisuus menettää suojelunsa, jos sitä käytetään sotilaallisiin tarkoituksiin. Kohteen sijainti tai mikään muukaan peruste ei voi toimia syynä Paktin määrittelemän suojelun kumoamiselle. Tämä yksinkertainen ja ainoa oikea ratkaisu hyväksyttiin vuoden 1954 Haagin yleissopimuksen toisessa pöytäkirjassa vuodelta 1999 koskemaan tehostetun suojelun piirissä olevaa kulttuuriomaisuutta. Voidaan myös todeta, että muotoilun kompromissien ansiosta se hyväksyttiin koskemaan myös yleisen suojelun piirissä olevia kohteita. Tämä tapahtui yli 60 vuotta Paktin allekirjoituksen jälkeen.

On otettava iloiten vastaan toisen pöytäkirjan uudet säännöt, joita ei ole Roerich-paktissa eikä Haagin vuoden 1954 yleissopimuksessa, ja jotka antavat kulttuuriomaisuuden suojeluun olennaisia lisätakuita. Esimerkiksi yleistä suojelua vaativien kohteiden osalta toisen pöytäkirjan 6. artikla edellyttää, että jos kohde toimintansa vuoksi on muutettu sotilaalliseksi kohteeksi, sitä kohti voidaan hyökätä vain siinä tapauksessa, että muuta vaihtoehtoa ei ole ja ainoastaan ennakkovaroituksen jälkeen (jos olosuhteet mahdollistavat ennakkovaroituksen). Nämä uudet määräykset, jotka on laadittu Geneven vuoden 1977 sopimusten ensimmäisen pöytäkirjan liitteen perusteella, osoittavat taas kerran Nikolai Roerichin olleen oikeassa, kun hän aina korosti Punaisen Ristin kokemuksen tutkimista ja hyödyntämistä kulttuurinsuojelua koskevissa kysymyksissä.  Vuoden 1999 toisen pöytäkirjan suuri saavutus on myös säädös yksittäisten fyysisten henkilöiden henkilökohtaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta kulttuuriomaisuuden suojelua koskevien kansainvälisten määräysten rikkomisesta.

Luettelo suojeltavasta kulttuuriomaisuudesta. Perusteet ja käytäntö luetteloon sisällyttämiseksi.

Kuten edellä mainittiin, Haagin vuoden 1954 yleisssopimus määritelee kulttuuriomaisuuden suojelulle kaksi lajia. Yleisen suojelun piiriin kuuluvista kohteista ei laadita erityistä luetteloa, ja niiden suojelu voidaan kumota ”pakottavan sotilaallisen syyn” edessä. Erityissuojelu, joka on tarkoitettu Akropoliin, Versaillesin, Taj Mahalin tai Eremitaasin kaltaisten kulttuuriaarteiden suojeluun, edellyttää näiden kohteiden kirjaamista erityissuojelussa olevan kulttuuriomaisuuden kansainväliseen rekisteriin, ja niiden suojelu voidaan kumota ainoastaan väistämättömän sotilaallisen pakon edellyttämissä poikkeustapauksissa. Tällä erityissuojelujärjestelmällä on kuitenkin ollut kaiken kaikkiaan melko rajoittunut menestys20. Erityissuojelussa olevan kulttuuriomaisuuden kansainväliseen rekisteriin on kirjattu vain viisi kohdetta: Vatikaani ja neljä irtaimen kultturiomaisuuden suojaa (Alankomaissa ja Saksassa)21.

Tällaisen tilanteen syistä on ensiksi mainittava se, että sopimuksen mukaan tähän luetteloon pääsemiseksi kohteen tulee sijaita riittävän kaukana suuresta teollisuuskeskuksesta tai muusta sotilaallisesti tärkeästä kohteesta22. Jää epäselväksi, mitä tarkoittaa ”riittävän kaukana”. Tällainen ehto on luonnollisesti lähes mahdoton täyttää, kun ottaa huomioon sen, että monet kulttuurihistoriallisesti arvokkaat kohteet sijaitsevat kaupunkien keskustassa monien potentiaalisten sotilaallisten kohteiden ympäröiminä23. Toiseksi, mikä tahansa Haagin sopimuksessa mukana oleva valtio voi esittää vastalauseen kohteen ottamisesta rekisteriin24. Käytäntö on osoittanut, että valtiot voivat vastustaa toisen valtion kulttuuriomaisuuden ottamista erityissuojelussa olevan kulttuuriomaisuuden kansainväliseen rekisteriin poliittisista syistä, joilla ei ole mitään tekemistä kulttuurin kanssa25.

Vuonna 1999 hyväksytty Haagin sopimuksen toinen pöytäkirja loi uuden tehostetun suojelun järjestelmän kulttuuriomaisuudelle, jolla on suuri merkitys koko ihmiskunnalle. Siinä säilyi Haagin sopimuksessa määritelty erityissuojelu.

Tehostetun suojelun piirissä olevat kohteet on kirjattava erilliseen luetteloon. Valtioilla on oikeus vastustaa kulttuuriomaisuuden ottamista tähän luetteloon ainoastaan siinä tapauksessa, että vastalauseet koskevat kulttuuriomaisuuden merkittävyyttä, sen suojelua kansallisella tasolla ja omistavan valtion velvollisuutta olla käyttämättä kyseistä omaisuutta sotilaallisiin tarkoituksiin.

Kun verrataan Roerich-paktin ja Haagin sopimuksen luettelointimenettelyä ja -ehtoja, voidaan todeta, että Roerich-paktin mukainen järjestelmä oli joustavampi. Roerich-paktin (artikla 4) mukaan Paktin allekirjoittaneiden tai siihen liittyneiden valtioiden tuli esittää Panamerikkalaiselle liitolle26 luettelo muistomerkeistä ja laitoksista, jotka ne halusivat Paktin suojelun piiriin. Näin ollen poiketen vuoden 1954 Haagin sopimuksesta ja sen toisesta pöytäkirjasta, Pakti edellyttää kaiken suojelemansa kulttuuriomaisuuden ottamista luetteloon, eikä vain sen tiettyä kategoriaa. Kukin Paktin osapuolena oleva valtio laatii itsenäisesti oman luettelonsa, eikä Paktissa ole määritelty ehtoja tai rajoituksia muistomerkkien tai laitosten liittämiselle luetteloon. Roerich-paktin määräys kulttuuriomaisuuden suojelemisesta ehdoitta ja luetteloon merkitsemistä sijainnin perusteella (sijainti lähellä teollisuuskeskusta tai tärkeää sotilaallista kohdetta) rajoittavien ehtojen puuttuminen ovat keskenään johdomukaisia.

Pyrkiessään poistamaan Haagin sopimuksen puutteelliset määräykset toinen pöytäkirja lähenee Roerich-paktin päätöksiä: se poistaa sopimuksessa olevan kohtuuttoman ja elinkelvottoman vaatimuksen sijainnista etäällä teollisuus- ja sotilaallisista kohteista ja rajaa ryhmää, joka päättää tehostetun suojelun luetteloon ottamisesta (vuoden 1999 toisen pöytäkirjan mukaan päätökseen luetteloon hyväksymisestä tekee komitea, joka koostuu 12 valtion edustajista).

Pariisissa vuonna 1972 hyväksytty Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi edellyttää maailmanperintöluettelon laatimista. Haagin vuoden 1954 yleissopimus säätää kulttuuriomaisuuden suojelusta ainoastaan aseellisten selkkausten aikana. Sen tarkoittamalla erityissuojelussa olevan kulttuuriomaisuuden kansainvälisellä rekisterillä on juridisesti sitova voima sota-aikana.

Näiden kahden sopimuksen perusteella meillä on kaksi kulttuuriperintöluetteloa. Maailmanperintöluettelon menestys ja auktoriteetti herättivät etsimään parempaa vaihtoehtoa luettelolle sota-aikaa varten. Tämä johti tehostetun suojelun järjestelmän luomiseen ja kriteereiden helpottamiseen tällaista suojaa vaativien kohteiden listalle pääsemiseksi.

Koska ei ollut olemassa luetteloa sota-aikaa varten, UNESCO turvautui menestyksekkäästi maailmanperintöluetteloon. Entisen Jugoslavian sodan aikana UNESCO vetosi maailman kulttuuriperintöluetteloon Dubrovnikin kohdalla, minkä tuloksena kaupunki säästyi tuholta jossain määrin27. On syytä korostaa, että luettelo, jota ei ollut tarkoitettu sota-aikaan, kuitenkin täytti välttämättömät suojaustoimet sotilaallisen konfliktin aikana. Maailmanperintöluettelon auktoriteetti ja tunnettavuus toimivat Dubrovnikin hyväksi, mikä vahvistaa Nikolai Roerichin ajatuksen kulttuuriomaisuuden juridisen suojelun suuresta kasvatuksellista merkityksestä rauhan aikana. Tämä seikka itsessään synnyttää monien maiden yleisessä tietoisuudessa kunnioituksen kulttuuriomaisuutta kohtaan ja auttaa ymmärtämään niiden merkityksen.

UNESCO:n toimeenpaneva neuvosto päätti vuonna 1993 esittää niille Haagin sopimuksen ja vuoden 1972 maailman kulttuuri- ja luonnonperintösopimuksen osallistujamaille, joiden alueella sijaitsee maailman kulttuuriperintöluetteloon kuuluvia kohteita, että ne tutkisivat mahdollisuutta liittää nämä kohteet erityissuojelun piiriin kuuluvan kulttuuriomaisuuden kansainväliseen rekisteriin28. Vaikka tämä UNESCO:n päätös ei johtanut konkreettisiin tuloksiin, on itse aloitetta tervehdittävä ilolla, sillä se todistaa pyrkimyksestä kohti ihmiskunnan kulttuuriaarteiden yhtenäistä luetteloa.

Roerich-pakti, joka on tarkoitettu kulttuuriperinnön suojelemiseen sekä sodan että rauhan aikana, puhuu suojeltavien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden yhtenäisestä luettelosta. Paktin tämä kohta vaatii erityistä huomiota. Viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden tapahtumat todistavat tällaisen lähestymistavan elivoimaisuudesta ja oikeellisuudesta. Näitä kohteita tulee suojella, kuten Paktissa sanotaan, ”aina, kun ne ovat uhattuina”, ja noudattaa tällöin yhtenäistä luetteloa. Jos luetteloita on useita, tarkoittaa se sitä, että emme pidä ohjenuorana niinkään kulttuurin suojelemisen periaatetta, kuin sotilaallisia näkemyksiä.

Roerich-paktin kieli on hyvin kuvaavaa: jos valtiot haluavat suojella Paktin määrittelemiä kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita, tulee niiden sisällyttää ne luetteloon. Tämä määräys kertoo paljon. Se osoittaa selkeästi, että kulttuuriaarteiden suojelu vaatii ponnisteluja siltä maalta, jolle ne kuuluvat. Nämä ponnistelut tulee tehdä rauhan aikana.

Roerich-paktin artiklassa 2 todetaan, että sopimusvaltioiden tulee ryhtyä sisäisiin lainsäädäntätoimiin, jotka tähtäävät Paktin määrittelemän suojelun takaamiseen. Se seikka, että luetteloon tulee sisällyttää kaikki Paktin suojelun piiriin kuuluvat kohteet, merkitsee näiden valtioiden sisäpolitiikassa erityisen huomion kiinnitämistä kulttuuriin, joka pitää sisällään taiteen, henkisyyden ja tieteen. Tähän asiaan palaamme myöhemmin.

Suojelukohteet

Roerich-pakti asettaa suojeltavaksi hyvin laajan kulttuuriomaisuuden piirin sisällyttäen tähän käsitteeseen historialliset muistomerkit, museot, tieteelliset ja taiteelliset laitokset sekä opetus- ja kulttuurilaitokset29.

On tärkeää panna merkille, että Pakti suojelee sekä irtainta että kiinteää kulttuuriomaisuutta. Jotkut kirjoittajat ovat ilmaisseet kantanaan, että Roerich-pakti suojelee vain kiinteää kulttuuriomaisuutta30. Tähän ei voi yhtyä. Vuonna 1929 julkaistussa Roerich-paktin luonnoksessa sanotaan, että koskemattomina ja sotivien osapuolten kunnioitusta ja suojelua nauttivina kohteina pidetään ”oppilaitoksia, taiteellisia ja tieteellisiä laitoksia, taiteellisia ja tieteellisiä edustustoja sekä näiden laitosten ja edustustojen henkilökuntaa, omaisuutta ja kokoelmia (kursivointi kirjoittajan)31. Tästä käy selvästi ilmi, että Paktin luonnoksen laatijat tarkoittivat irtaimen kulttuuriomaisuuden suojelua. Huhtikuussa 1935 allekirjoitetusta Paktin tekstistä sanat ”omaisuus ja kokoelmat” puuttuvat, mutta ei pidä olettaa, että pois olisi jäänyt myös irtaimen kulttuuriomaisuuden juridinen suojelu. Esimerkiksi museoiden suojelu, josta puhutaan Paktin ensimmäisessä artiklassa, tarkoittaa museorakennusten ja -esineiden suojelua. Museorakennus ja siellä säilytettävä irtain kulttuuriomaisuus muodostavat kokonaisuuden, eikä tätä kokonaisuutta voi jakaa, sillä rakennus itsessään ei ole museo, vaan parhaassa tapauksessa arkkitehtoninen muistomerkki. Tämä argumentti koskee myös Roerich-paktin suojelemien tieteellisten, opetus-, kulttuuri- ja taidelaitosten irtainta kulttuuriomaisuutta.

Pakti suojelee yllämainittujen laitosten henkilökuntaa32. Sen suojelun valtavaa merkitystä, jonka Pakti tarjoaa taiteen ja tieteen sekä kulttuuri- ja opetusalan työntekijöille, on vaikeaa yliarvioida! Ovathan nämä ihmiset kunkin maan henkinen ja älyllinen rikkaus, ja heidän menettämisensä heijastuu usein raskaasti myös seuraaviin sukupolviin. Paktin säännös mainittujen laitosten henkilökunnan suojelusta paitsi sodan, myös rauhan aikana on hyvin tärkeä.  Riittää kun muistaa Stalinin vainot 1930-luvun Neuvostoliitossa – ne kohdistuivat erityisen julmasti aatteiden ja tiedon kantajiin ja totuuden etsijöihin, Kulttuurin luojiin.

Emil Aleksandrov toteaa aivan oikein, että Roerich-paktin tarkoittama laitosten suojelu käsittää aineellisen substanssin lisäksi myös niiden aineettomat ominaisuudet – näiden laitosten juridisen statuksen, saavutetun tunnustuksen, toiminnan laadun, paikan yhteiskunnallisessa ja kulttuurielämässä, toiminnan kehittämisehdot jne.33. Tämä Roerich-paktin laajennettu tulkinta koskee myös mainittujen laitosten henkilökuntaa: suojelun piiriin ei kuulu ainoastaan henkilöiden fyysinen, vaan myös henkinen eheys. Suojelu käsittää myös työskentely- ja luomismahdollisuuksien ja -olosuhteiden tarjoamisen näiden laitosten työntekijöille34.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen ensimmäisestä artiklasta seuraa se, että sopimus suojelee – käyttääksemme Roerich-paktin terminologiaa – historiallisia muistomerkkejä, museoita ja joitakin kulttuurilaitoksia (suuret kirjastot, arkistot, yleissopimuksessa luettellun irtaimen kulttuuriomaisuuden suojat). Yleissopimus luettelee mainitut kohteet yksityiskohtaisemmalla tavalla ja tapauskohtaisesti. Haagin yleissopimuksen toinen pöytäkirja vuodelta 1999 ei tuonut mitään muutoksia sopimuksen suojelemien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden piiriin.  Sopimuksen yllämainitun artiklan mukaan yleissopimus Roerich-paktista poiketen ei suojele:

  • tieteellisiä laitoksia (tieteellisiä kokoelmia lukuun ottamatta)
  • oppilaitoksia
  • luovan työn tekijöitä tai museoiden, tieteellisten, taiteellisten sekä oppi- ja kulttuurilaitosten työntekijöitä

Tämän perusteella voimme nähdä, että Roerich-pakti kattaa huomattavasti laajemman piirin suojeltavia kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita kuin Haagin vuoden 1954 yleissopimus. Pakti perustuu kulttuuriomaisuuden kokonaisvaltaiseen määrittelyyn alullepanijansa Nikolai Roerichin kulttuurikäsityksen mukaisesti. Emil Aleksandrov toteaa aivan oikein, että ”voimassaoleva kansainvälinen oikeus suojelee ainoastaan osaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kohteista, [kun taas] tulevaisuuden kansainvälinen oikeus suojelee kaikkia tai melkein kaikkia kulttuurikohteita.”35 Roerich-pakti on tässä mielessä johtava kansainvälinen sopimus ja se rakentaa tietä ehdottomasti kaikkien kulttuurin elementtien kaikenkattavalle suojelulle.

Kulttuuriomaisuuden suojelun tunnusmerkki

Haagin yleissopimus vuodelta 1954 omaksui Roerich-paktissa ensimmäistä kertaa hyväksytyn, yleisesti tunnetun ja kaikkia sitovan tunnusmerkin kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi.

Roerich-paktin vahvistamaa Rauhan Lippu -tunnusmerkkiä ei otettu mukaan Haagin sopimuksen luonnokseen, ja siksi sen hyväksymistä ei käsitelty Haagin diplomaattikonferenssissa vuonna 1954. Konferenssi hyväksyi sopimuksen tunnusmerkiksi toisen merkin. Siinä on tyvestä terävä kilpi, joka on jaettu nelilohkoisesti siniseen ja valkoiseen (artikla 16). Haagin sopimus toteaa artiklassa 36, kohdassa 2: ”Niiden valtioiden välisissä suhteissa, joita sitoo Washingtonin sopimus 15 päivältä huhtikuuta 1935 taiteellisten ja tieteellisten laitosten sekä historiallisten muistomerkkien suojelemisesta (Roerichin sopimus) ja jotka ovat tämän yleissopimuksen osapuolia, viimeksi mainittu yleissopimus täydentää Roerichin sopimusta ja korvaa sopimuksen III artiklassa määritellyn tunnuslipun tämän yleissopimuksen 16 artiklassa määritellyllä merkillä niissä tapauksissa, joissa tämä yleissopimus ja siihen liittyvät täytäntöönpanosäännöt edellyttävät tämän tunnusmerkin käyttämistä.”

Siteeratusta yleissopimuksen artiklasta seuraa se, että milloin Roerich-pakti edellyttää kulttuuriomaisuuden suojelua korkeammalla tasolla verrattuna yleissopimukseen, tulee noudattaa Paktia.

Samasta sopimuksen artiklasta seuraa se, että Sininen kilpi -tunnusta tulee käyttää sopimuksen ja sen toimeenpanosäännösten edellyttämissä tapauksissa. Sellaisen kulttuuriomaisuuden kohdalla, joita yleissopimus ei suojele, mutta Pakti suojelee, kuten esimerkiksi oppilaitokset ja tieteelliset laitokset, käytetään Rauhan Lippua. Näin ollen, niiden maiden, jotka ovat liittyneet sekä yleissopimukseen että Roerich-paktiin36, tulee aseellisten selkkausten sattuessa käyttää sekä Sininen Kilpi -tunnusta että Rauhan Lippua.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen säännöt edellyttävät tunnusmerkin käyttöä aseellisten selkkausten, mutta ei rauhan aikana. Syy siihen, että sopimus päätyi tällaiseen ratkaisuun, selviää UNESCO:n pääjohtajan asiakirjasta CL/717, 5.2.1953, joka sisältää sekä UNESCO:n sihteeristön valmisteleman sopimusluonnoksen että sen kommentaarit. Tämän luonnoksen artiklassa 15 oli sopimuksen tunnusmerkiksi tarkoitettu sininen, tasasivuinen kolmio valkoisessa ympyrässä, ja artiklan kommentaareissa todetaan:

”.. Tietty vaikeus on siinä, asetetaanko tunnusmerkki rauhan aikana vai ainoastaan sotilaallisten toimien alkaessa. Erillään sijaitsevien, erikseen tätä tarkoitusta varten tehtyjen suojien kohdalla ei ole epäilystä – tunnusmerkki tulee asettaa paikoilleen heti yleissopimuksen astuttua voimaan. Mutta muiden rakennusten (esimerkiksi historialliset linnat tai palatsit) tai suurissa kaupungeissa sijaitsevien tärkeiden muistomerkkien kohdalla tilanne on toinen: tällainen tunnusmerkki rauhan aikana saattaa synnyttää esteettisiä ja jopa psykologisia vaikeuksia, ja suuremmassa määrin tämä koskee useita muistomerkkejä sisältäviä keskuksia. Sen vuoksi (yleissopimuksen) luonnos ei sisällä määräyksiä tästä asiasta.”37

Sopimuksen lopullisessa tekstissä hyväksyttiin Sininen Kilpi -tunnus. On kuitenkin syytä olettaa, että kommentaareissa mainitut epäilykset jäivät voimaan, sillä vuoden 1954 sopimus ei sisällä sääntöjä merkin käyttämisestä rauhan aikana. Vuoteen 2004 mennessä ainoastaan 15 valtiota on toimittanut UNESCO:lle tiedon kulttuuriomaisuuden merkitsemisestä yleissopimuksen tunnusmerkillä, ja jotkut niistä ovat ilmaisseet kantanaan, ettei niiden mielestä ole välttämätöntä käyttää merkkiä rauhan aikana.38

Roerich-pakti edellyttää Rauhan Lipun käyttöä sekä asellisen selkkauksen että rauhan aikana. Tämä käy ilmi Paktin artiklasta 3, joka sallii Rauhan Lipun käytön suojeltavien muistomerkkien ja laitosten merkitsemiseen, samoin kuin ensimmäisen artiklan kohdasta 3, joka edellyttää näiden kohteiden yhtäläistä suojelua sekä sodan että rauhan aikana.

Roerich-paktin tunnusmerkille, jonka on luonut yksi 1900-luvun suurimmista taiteilijoista, on ominaista erityinen harmonia, ja sen symboliikka liittyy kulttuuriarvoihin. Merkin juuret ovat ikivanhat ja ne ulottuvat maailman kaikkien kansojen kulttuureihin. Tästä syystä Roerich-paktin Rauhan Lippu on aina kuulunut muistomerkkien ja kulttuurilaitosten elämään luonnollisesti. Riittää, kun muistaa Rauhan Lipun siunaamisen Pyhän Veren Kirkossa Bruggessa ja sen nostamisen salkoon Japanin opetusministeriössä samana päivänä, jolloin Washintonissa pidettiin Roerich-paktin III konferenssin avajaiset vuonna 1933. Alusta alkaen Nikolai Roerich katsoi, että Paktin tärkein merkitys on valistuksellinen. Juuri tätä varten tunnus luotiinkin; se on symboli, jolla on taiteellinen vaikutus, ja joka pystyy suuntaamaan ajatukset Kauneuteen, tietoon ja henkisyyteen. Paktin alullepanija asetti Rauhan Lipulle hyvin vaikean tehtävän – ihmisten tietoisuuden jalostaminen ja ylevöittäminen. Samanlaista tehtävää on epäilemättä täyttämässä myös Punaisen Ristin tunnus39, minkä vuoksi Nikolai Roerich hyvin usein kutsui Rauhan Lippua Kulttuurin Punaiseksi Ristiksi. Rauhan Lipusta, samoin kuin Punaisesta Rististä, oli Roerichin ajatuksen mukaan määrä tulla elämämme pysyvä matkakumppani. Tästä syystä Roerich-pakti edellyttää tunnuksen käyttämistä historiallisissa muistomerkeissä, museoissa, tieteellisissä ja taiteellisissa sekä opetus- ja kulttuurilaitoksissa niin sodan kuin rauhan aikana. Nikolai Roerich on kirjoittanut tästä: ”… Lippu ei voi olla käytössä vain sodan aikana, vaan kaikki ihmiset ja tulevat sotilaat ”tulee jo rauhan aikana opettaa tuntemaan tämä merkki”. Tosiaankin, voisiko Punaisella Ristillä olla merkitystä, jos se nostettaisiin esiin yllättäen vain taistelun tuoksinassa?”40

Kulttuurin suojelu ei ole Nikolai Roerichin näkemyksen mukaan pelkästään valtiollinen, vaan koko kansan yhteinen asia. Rauhan Lipulla onkin hyvin suuri merkitys, sillä suunnatessaan ajatukset Kauneuteen ja Tietoon se samalla ohjaa laajojen kansalaispiirien tietoisuuden Kulttuurin suojelun pariin. Juuri nämä kulttuurin suojelun kansainvälisen liikkeen perustajan ajatukset jäivät käsittelyn ulkopuolella Haagin vuoden 1954 diplomaattikonferenssissa. Nikolai Roerichin ajatukset kuitenkin vahvistuvat maailmassa vähitellen, ja vuonna 1999 hyväksytyssä Haagin sopimuksen toisessa pöytäkirjassa (artikla 30) todetaan: ”Osapuolet pyrkivät vastaavin keinoin ja erityisesti informaatio- ja koulutusohjelmien avulla myötävaikuttamaan siihen, että niiden koko väestö tunnustaisi kulttuuriaarteet ja kunnioittaisi niitä”.

Rauhan Lippu, jonka kansainvälisten avaruuslentojen miehistöt 1900-luvun lopulla veivät avaruuteen, osoittaa Nikolai Roerichin ajatusten voiman Kulttuurista ihmiskunnan suurimpana saavutuksena. Kulttuuri kykenee poistamaan sodan maapallon tila-avaruudesta ja saamaan aikaan rauhan kaikkialla maailmassa. Tänä päivänä Rauhan Lippua käytetään Kulttuurin ja sen suojelun suuren idean kantajana rauhan oloissa Venäjällä ja muissa Itä-Euroopan sekä Aasian maissa, jotka eivät ole Roerich-paktin osapuolia.

Kantaa Kulttuurin Lippua

Roerich-paktilla oli 1900-luvun alussa paljon kannattajia, mm. arvovaltaisissa sotilaallisissa piireissä, mutta myös paljon vastustajia. Paktin hyväksymiseksi piti voittaa monet vaikeudet. Muutamat siihen kohdistuneet vastalauseet olivat luonteeltaan juridisia. Tässä mielessä on merkittävä Michel de Tauben kirje Roerich-paktin kolmannelle Washingtonissa pidetylle konferenssille vuonna 1933. Siinä hän vastaa Paktin hyväksymistä vastaan esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan jo jotkin vuoden 1907 Haagin kummankin yleissopimuksen (IV ja IX) pykälistä olisivat suositelleet hyökkäävälle osapuolelle, että tämä säästäisi pommituksissa ”mahdollisuuksien mukaan” kulttuurille, taiteelle, tieteelle ja hyväntekeväisyydelle omistetut laitokset ja historialliset muistomerkit, jotka on merkitty tietyllä tunnuksella. Taube muun muassa korosti sitä, että Haagin vuoden 1097 sopimusten nämä artiklat eivät ole selkeitä, että niissä ei edellytetä mitään yleisesti tunnettua ja kaikkia sitovaa merkkiä, ja että niissä ei ole sääntöjä suojeltavien kohteiden luettelon laatimisesta ennalta, mikä olisi välttämätöntä. Hän toteaa, että – nämä sanat on jo esitetty artikkelin ensimmäisessä osassa – molemmat vuoden 1907 sopimukset osoittivat heikkoutensa ensimmäisen maailmansodan aikana41. Surullinen lopputulos kulttuuriomaisuuden suojelusta ”mahdollisuuksien mukaan” silloin, kun sovelletaan ehtoa pakottavan sotilaallisen syyn noudattamisesta, on hyvin tiedossa.

Tänään voimme varmuudella sanoa, että paikallisesta luonteestaan huolimatta Roerich-pakti on perustavaa laatua oleva kansainvälisen tason sopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta. Pakti toi ensimmäisenä kansainväliseen oikeuteen seuraavat periaatteet ja säännöt ja määritteli ne:

  • kulttuuriomaisuus on koko ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä riippumatta siitä, kenen omaisuutta se on
  • sitä tulee suojella ja kunnioittaa varauksetta aseellisen konfliktin aikana
  • kulttuuriomaisuus menettää koskemattomuutensa vain silloin, jos sitä käytetään sotilaallisiin tarkoituksiin
  • kulttuuriomaisuutta tulee suojella rauhan aikana
  • kulttuuriomaisuus tulee rekisteröidä ja luetteloida sekä rauhan- että sodanaikaista suojelua varten
  • määritellään yleisesti tunnettu ja sitova tunnusmerkki kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi sekä aseellisen konfliktin että rauhan aikana
  • vieraan valtion kulttuuriomaisuuteen sovelletaan kansallista suojelutapaa.

Erityisen tärkeitä tässä sopimuksessa ovat maininnat kulttuuriomaisuuden suojelusta ”vaaran uhatessa” (Roerich-paktin johdanto) sekä sodan että rauhan aikana (artikla 1, kohta 3), koska niiden ansiosta Paktin vaikutuspiiriin tulevat sekä kansainväliset että alueelliset aseelliset konfliktit. Roerich-paktin tätä merkitystä korostettiin sekä valtioiden virallisten edustajien että juristien lausunnoissa Roerich-paktin kolmannessa konferenssissa Washingtonissa.42

Roerich-paktin luonnoksen johdannossa puhutaan ”viisaan ja ylevän näyn innoittamista ajatuksista”, jotka johtivat Punaisen Ristin Geneven yleissopimuksen allekirjoittamiseen vuonna 1864. Tämän sopimuksen ansiosta säästettiin monia ihmishenkiä ensimmäisen maailmansodan aikana. Myös vuonna 1935 allekirjoitetusta Roerich-paktista voidaan sanoa, että se on viisaan näyn innoittama. Jos kaikki maailman maat, erityisesti Eurooppa, olisivat liittyneet siihen, olisi monet korvaamattoman arvokkaat kulttuuriaarteet voitu pelastaa toisen maailmansodan aikana.

Roerich-pakti oli valtava saavutus ihmiskunnalle, ja siksi kaikkien sen allekirjoitaneiden valtioiden tulisi olla ylpeitä siitä, etenkin USA:n, jolla oli johtava rooli Paktin edistämisessä ja allekirjoittamisessa. Monista syistä johtuen USA ei jatkanut Paktin ajatusten tukemista eikä ottanut itselleen Kulttuurin suojelussa johtavaa asemaa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen oikeus hukkasi mahdollisuuden lujittaa sitä korkeaa tasoa, joka Paktissa määriteltiin kulttuuriomaisuuden suojelulle.

Haagin vuoden 1954 yleissopimus on nykyään yleispätevä, monien maailman maiden ratifioima kansainvälinen sopimus kulttuuriomaisuuden suojelusta aseellisten selkkausten aikana43. Yleissopimus on omaksunut Roerich-paktista monia hyvin tärkeitä periaatteita ja säännöksiä, mutta eroaa siitä periaatteellisen tärkeässä kohdassa – se alistaa kulttuuriomaisuuden suojelun pakottavalle sotilaalliselle syylle. Punaisen Ristin Geneven yleissopimusten ensimmäinen pöytäkirja vuodelta 1977 antoi hyvin tärkeän panoksen kulttuuriomaisuuden suojeluun. Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen vuonna 1999 hyväksytty toinen pöytäkirja, joka tuli voimaan vuonna 2004, paransi huomattavasti monia Haagin sopimuksen määräyksiä ja oli huomattava saavutus modernissa kansainvälisessä oikeudessa.

Vuonna 1972 Pariisissa hyväksyttiin yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelusta. Vaikka se ei missään kohdin viittaakaan Roerich-paktiin, ei ole mitään epäilyksiä siitä, etteikö se lujita ja kehitä Paktissa säädettyä periaatetta kulttuuriomaisuuden suojelusta rauhan aikana.

Washingtonissa pidetyn Roerich-paktin kolmannen konferenssin osanottajat vertasivat Nikolai Roerichia täysin oikeutetusti Punaisen Ristin kansainvälisen liikkeen perustajaan ja Geneven vuoden 1864 sopimuksen aloitteentekijään, Henri Dunantiin. Nikolai Roerichista tuli 1900-luvun alussa kulttuuriomaisuuden suojelun kansainvälisen liikkeen perustaja ja niiden suojelua sekä aseellisten konfliktien että rauhan aikana koskevan kansainvälisen sopimuksen aloitteentekijä.

Kuten kaikki hyvin tiedämme, kulttuuriomaisuutta ei uhkaa pelkästään sota, vaan myös rauhan ajan lyhytnäköinen valtion politiikka, kuten esimerkiksi kestämätön näkemys taloudellisen tilanteen aiheuttamasta pakosta leikata varoja kulttuurikohteiden ylläpidosta ja kehittämisestä. Tässä lähestymme sitä elintärkeää merkitystä, joka Roerich-paktilla on, ei vain kulttuuriomaisuuden kansainvälisoikeudellisen suojelujärjestelmän tulevalle kehitykselle, vaan koko maailmalle. Nykyisin on olemassa järjestelmä, joka on luotu vuoden 1944 Bretton Woods -sopimusten pohjalta, ja jota toteuttavat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailman pankki. Länsimaiden akateemisessa kirjallisuudessa nämä rahoituslaitokset saavat osakseen melkoista kritiikkiä. Eikä syyttä. Jos ei arvioida puheiden, vaan toiminnan tulosten mukaan, ei esimerkiksi voi olla huomaamatta, että IMF:n politiikka takaa köyhien maiden lainojen takaisinmaksun ja niiden markkinoiden liberalisoinnin, mutta on myös pääsyynä näiden maiden huomattaviin supistuksiin tieteeseen, kulttuuriin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon suunnattavissa varoissa ”terveen talouspolitiikan” nimissä. Tämän politiikan seurausta on myös se, että noidankehä jatkuu: köyhistä maista tulee pysyviä velallisia, ja ne jäävät vaille monia kehittymisen mahdollisuuksia. Velkataakan alla menehtyville, kaikkein köyhimmille maille annetaan silloin tällöin velkoja anteeksi, mutta tuskin tätä voidaan pitää ongelman ratkaisuna. Ongelman ydin on ennen kaikkea siinä, että määritellään, minne varat suunnataan maailmanlaajuisesti, mihin ihmiskunnan tarpeisiin. Mitä voitaisiin laittaa vastapainoksi monissa maailman köyhissä maissa vallalla olevalle käytännölle vähätellä kulttuurin, koulutuksen, tieteen ja terveydenhuollon merkitystä?

Muistakaamme Nikolai Roerichin sanat, että kaikkein tärkeintä meille on Henki ja luovuus, sen jälkeen tulee terveys ja vasta kolmannella sijalla on rikkaus44. Potentiaali näiden Nikolai Roerichin ajatusten vahvistamiseen kansainvälisissä suhteissa on Roerich-paktissa. On merkille pantavaa, että kulttuuriomaisuuden kunnioittamiseen ja suojelemiseen velvoittavassa Paktissa ei ole varausta taloudellisen tilanteen aiheuttamasta pakosta, joka sallisi näitten velvoitteiden rikkomisen ja kulttuurikohteiden rahoittamisen systemaattisen leikkaamisen.

Nikolai Roerichin ajatus Rauhan Lipun rahaston perustamisesta on jossakin määrin toteutunut.  Vuoden 1972 yleissopimuksella maailman kulttuuriperinnön suojelusta on perustettu rahasto, jonka tavoitteena on tukea ja täydentää valtioiden ponnistuksia maailmanlaajuisesti merkittävien kulttuurimuistomerkkien suojelemiseksi. Myös Haagin yleissopimuksen vuoden 1999 toinen pöytäkirja edellyttää rahaston perustamista, jonka tarkoituksena on tukea kulttuuriomaisuuden suojelua aseellisten selkkausten aikana. Mutta kun muistaa, että Roerich-pakti edellyttää kaikkien kulttuurikohteiden, samoin kuin taiteellisten, tieteellisten ja opetuslaitosten työntekijöiden suojelemista, kun muistaa Nikolai Roerichin sanat, että Rauhan Lipun rahasto tukee niitä työntekijöitä, jotka vievät viestiä Kauneudesta ja Tiedosta laajoille kansalaispiireille, niin on selvää, että Kansainvälistä rahastoa, joka toimii Rauhan Lipun alla ja tähtää maailman kansojen kulttuurin kehittämiseen ja kansanvalistukseen, ei vielä ole luotu, ja sen perustaminen – kun se tapahtuu – antaa monien maiden ja maapallon koko ihmiskuntaperheen kehittymiselle todellisen mahdollisuuden.

”…Maailmanlaajuinen rahasto, johon jokainen antaa oman, vapaaehtoisen roponsa”, kirjoitti Nikolai Roerich, ”on merkki siitä, että ihmiskunta on jo kypsä kantamaan Kulttuurin Lippua.”45 Tehtävä on tietysti valtava sekä mittasuhteiltaan että vaikeudeltaan. Se ei vaadi pelkästään kansainvälisen yhteisön, valtioiden ja kansojen yhteisiä ponnistuksia, kuten Kansainvälisissä Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liikkeissä, vaan se vaatii johtajaa. Muistutamme vielä kerran mieliin Nikolai Roerichin sanat siitä, että Punainen Risti nosti Sveitsiä tavattomasti koko maailman silmissä46. Ryhtyessään tukemaan suuren sveitsiläisen, Henri Dunantin, ajatuksia, tästä maasta tuli ”Punaisen Ristin käskyjen suojelija.”47 Voiko Venäjä, Roerichin synnyinmaa, ottaa suojelukseensa suuren poikansa ajatukset Rauhan Lipusta ja Kulttuurin Paktista?

Varmuudella voidaan sanoa, että maat, jotka kantavat näitä ajatuksia koko maailman hyväksi, ovat tulevaisuuden kantajia. Sillä tulevaisuus kuuluu Kulttuurille. Tulevaisuuden maailma on Kulttuurin maailma, jossa ei ole sotaa eikä tuhoa. Se on kaiken läpäisevän rakkauden maailma, jossa vallitsee myötätunto ihmisiä ja kaikkea elävää kohtaan. Se on maailma, jossa henkisyys, kauneus ja tieto on asetettu elämän kulmakiveksi.

  1. Asetus maasodan laeista ja tavoista, art. 23, k. ”h”. Asetus on Haagin sopimuksen liite (IV) maasodan laeista ja tavoista (solmittu Haagissa 18.10.1907).
  2. Hladik Jan. The 1954 Hague Convention for the Protection of Cultural Property in the Event of Armed Conflict and the notion of military necessity//International Review of the Red Cross. N:o 835, ss. 621-635. Sähköinen versio artikkelista löytyy Punaisen Ristin kansainvälisen komitean sivustolta: http://www.icrc.org.
  3. Александров Э. Международно-правовая защита культурных ценностей и объектов. [Kulttuuriarvojen ja -kohteiden kansainvälisoikeudellinen suojelu.] София: София Пресс, 1978. С. 47. Ks. myös: Nahlik Stanislaw-Edward. Protection of Cultural Property // International Dimensions of Humanitarian Law. Henry Dunant Institute. UNESCO. Martinus Nijhoff Publishers, 1988, pр. 203–209.
  4. Hencaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict // International Review of the Red Cross. No. 835, ss. 593–620. Sähköinen versio artikkelista Punaisen Ristin kansainvälisen komitean sivustolla: http://www.icrc.org.
  5. Boylan Patrick. The Significance of the 1954 Hague Convention and its 1999 Second Protocol in relation to the Protection of Cultural Property in the Event of Armed Conflict // Cultural Policy, Criticism and Management. 2005, Issue 1, City University, London, s. 2.
  6. Hencaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict. http://www.icrc.org. Oli tarkkailijana Punaisen Ristin kansainvälisen komitean diplomaattikonferenssissa.
  7. mt.
  8. mt. Jean-Marie Hencaerts oli Punaisen Ristin kansainvälisen komitean edustaja vuoden 1999 diplomaattikonferenssissa, joka hyväksyi Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toisen pöytäkirjan.
  9. mt.
  10. Roerich-paktin ja Rauhan Lipun Washingtonissa 17.-18.11.1933 pidetyn kolmannen kansainvälisen konferenssin materiaalit//OR, MCR. F.1.Op3, D.n:o 991, L. 104.
  11. Roerich-paktin artikla 6.
  12. Siteerattu: Знамя Мира. [Rauhan Lippu] М.: МЦР, 2005. С. 192.
  13. Paroni Michel de Tauben kirje Roerich-paktin III konferenssille. Taube oli Kansainvälisen oikeuden instituutin jäsen, Amerikan kansainvälisen oikeuden instituutin jäsen, Haagin Kansainvälisen oikeuden akatemian kuraattorikunnan jäsen (Carnegie). Roerich-paktin ja Rauhan Lipun Washingtonin 17.-18.11.1933 kolmannen kansainvälisen konferenssin materiaalit. Rauhan Lippu 2005 S. 137. Michel de Taube tarkoitti Haagin vuoden 1907 sopimusta maasodan laeista ja tavoista sekä Haagin vuoden 1907 sopimusta koskien merivoimien pommituksia sodan aikana.
  14. Henckaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict. http://www.icrc.org.
  15. Boylan Patrick. Review of the Convention for the Protection of Cultural Property in the Event of Armed Conflict (The Hague Convention of 1954). Paris, UNESCO, 1993, s. 56.
  16. Александров Э. Международно-правовая защита культурных ценностей и объектов. [Kulttuuriarvojen ja -kohteiden kansainvälisoikeudellinen suojelu.] С. 47.
  17. Boylan Patrick. Review of the Convention for the Protection of Cultural Property in the Event of Armed Conflict (The Hague Convention of 1954). ss. 56-57.
  18. Александров Э. Международно-правовая защита культурных ценностей и объектов. [Kulttuuriarvojen ja -kohteiden kansainvälisoikeudellinen suojelu.] S. 47. Kemenov tarkoitti Haagin vuoden 1907 sopimusta.
  19. USA ratifioi Haagin vuoden 1954 sopimuksen kulttuuriaarteiden suojelusta sotilaallisen konfliktin aikana 13.3.2009. Iso-Britannia ei ole vieläkään ratifioinut sitä.
  20. Henckaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict.  http://www.icrc.org.
  21. Haagin vuoden 1954 sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on erityissuojelussa olevan kulttuuriomaisuuden kansainväliseen rekisteriin kirjattu yhdeksän kohdetta. Neljä niistä on myöhemmin poistettu rekisteristä niiden valtioiden pyynnöstä, joille ne kuuluvat. Ks.: UNESCO:n dokumentti CLT-2005/WS/6 «Kulttuuriomaisuuden suojelu sotilaallisen konfliktin sattuessa. Raportti Haagin vuoden 1954 kulttuuriomaisuuden suojelua sotilaallisen konfliktin sattuessa koskevan sopimuksen toimeenpanosta ja sopimuksen kaksi pöytäkirjaa vuosilta 1954 ja 1999. Raportit toiminnasta vuosilta 1995-2004”, s. 3.
  22. Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen artikla 8, pykälä 1 a.
  23. Henckaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict. http://www.icrc.org.
  24. Jos esitetään vastalause, alkaa joko välimies- tai äänestysmenettely. Äänestettäessä vastalause tulee voimaan vain siinä tapauksessa, että sen hyväksyy kaksi kolmasosaa sopimusosapuolten äänestäjistä. Ks. vuoden 1954 kulttuuriomaisuuden suojelua sotilaallisen konfliktin aikana koskevan sopimuksen toimeenpanosäännöstö, artikla 14.
  25. Hencaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict. http://www.icrc.org. Ks. myös UNESCO-dokumentti CLT-2005/WS/6. S. 7. Tässä UNESCO:n dokumentissa osoitetaan, että Jugoslavian pyyntöä maalis-huhtikuussa 1999 Kosovon ja Metohin kulttuuriaarteiden kirjaamisesta erityissuojelussa olevien kulttuuriaarteiden kansainväliseen rekisteriin ei hyväksytty. Pääsyy: Tämän valtion statuksen toistunut kiistäminen Haagin vuoden 1954 sopimusosapuolena.
  26. Nykyisin Amerikan valtioiden järjestön (OAS) pääsihteeristö.
  27. Hencaerts Jean-Marie. New rules for the protection of cultural property in armed conflict. http://www.icrc.org.
  28. UNESCO:n dokumentti CLT-2005/WS/6 Kulttuuriomaisuuden suojelu sotilaallisen konfliktin aikana. Raportti Haagin vuoden 1954 sopimuksen toteuttamisesta. S. 3.
  29. Roerich-pakti, artikla 1, kohta 1.
  30. Богуславский М.М. Пакт Рериха // Мир через Культуру. [Roerich-pakti // Rauha Kulttuurin kautta] М.: Советский писатель, 1990. С. 15.
  31. Знамя Мира. [Rauhan Lippu] 2005. С. 31
  32. Roerich-pakti, artikla 1, kohta 2.
  33. Александров Э. Международно-правовая защита культурных ценностей и объектов. [Kulttuuriarvojen ja -kohteiden kansainvälisoikeudellinen suojelu.] S. 94.
  34. mt.
  35. mts. 11
  36. Roerich-paktin allekirjoittaneista ja ratifioineista maista, ks. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean tietokanta kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta: http://www.icrc.org/ihl.nsf/INTRO/325?OpenDocument.
  37. Records on the Conference convened by the United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization held at the Hague from 21 April to 14 May 1954, Staatsdrukkerjen uitgeverijbedrijf. The Hague, 1961, s. 383. Sitaatti: Hladik Jan. Marking of cultural property with the distinctive emblem of the 1954 Hague Convention for the Protection of Cultural Property in the Event of Armed Conflict // International Review of the Red Cross. June 2004, Vol. 86, No. 854, s. 381.
  38. UNESCO:n dokumentti CLT-2005/WS/6 ”Kulttuuriomaisuuden suojelu sotilaallisen konfliktin aikana. Raportti Haagin vuoden 1954 sopimuksen toimeenpanosta”. S. 19-21.
  39. Tässä ja edempänä ei tarkoiteta pelkästään Punaista Ristiä, vaan kaikkia kolmea Punaisen Ristin kansainvälisen liikkeen ja Punaisen Puolikuun tunnusta: Punaista Ristiä, Punaista Puolikuuta ja Punaista Kristallia.
  40. Знамя Мира. [Rauhan Lippu] 2005. S. 381.
  41. Paroni Michel de Tauben kirje. Taube oli Kansainvälisen oikeuden instituutin jäsen, Amerikan kansainvälisen oikeuden instituutin jäsen, Kansainvälisen oikeuden Akatemian kuraattorikunnan jäsen (Carnegie) Haagissa. Roerich-paktin ja Rauhan Lipun Washingtonin 17.-18.11.1933 kolmannen kansainvälisen konferenssin materiaalit. Знамя Мира. [Rauhan Lippu] 2005 S. 137.
  42. Roerich-paktin ja Rauhan Lipun Washingtonin 17.-18.11.1933 kolmannen kansainvälisen konferenssin materiaalit. Знамя Мира. [Rauhan Lippu] 2005 S. 115, 127.
  43. Haagin vuoden 1954 sopimuksen on ratifioinut 123 valtiota. Ks. UNESCO:n ja Punaisen Ristin kansainvälisen komitean nettisivut: http://portal.unesco.org/culture/en, http://www.icrc.org.
  44. Рерих Н.К. Держава Света. Священный дозор. [Valon Valtakunta. Pyhä vartio.] Рига: Виеда, 1992. С. 62.
  45. Знамя Мира. [Rauhan Lippu]. M.: MCR, 1995. S. 76.
  46. Знамя Мира. [Rauhan Lippu]. M.: MCR, 1995. S.376.
  47. mts. 394

© 2018 Suomen Nikolai ja Helena Roerich -seura · Копирование материалов сайта без разрешения запрещено
Дизайн и поддержка: GoodwinPress.ru