Ei saa viivytellä

Ei saa viivytellä on Svjatoslav Roerichin artikkeli, joka julkaistiin Sovetskaja kultura -lehdessä 29.7.1989. Artikkeli on päivätty 3.7.1989 Bangaloressa, Intiassa, jossa Roerichien perheen viimeisenä elossa ollut jäsen Svjatoslav tuolloin asui. Artikkelissa hän esittää oman näkemyksensä Moskovaan perustettavan Roerich-keskuksen ja museon toiminnasta ja tarkoituksesta. Moskovan Roerich-Museon pitkäaikainen johtaja Ljudmila Šapošnikova loi museon tarkasti artikkelissa esitetyn konseptin mukaisesti. 

Artikkelin käännös: 

Neuvostoliitossa parhaillaan käynnissä olevilla muutoksilla on valtava merkitys koko maailmalle. Mihail Gorbatšovin johdolla rakennetaan nyt tietä aivan uudelle universaalille tietoisuudelle, ja varmasti tuo uusi tietoisuus valloittaa loppujen lopuksi kaikkien ihmisten mielet Maan päällä, koko ihmiskunnan mielet. Suhtaudun suurella kunnioituksella Mihail Gorbatšovin, Nikolai Ryžkovin ja maan muiden nykyisten johtajien toimintaan. 

Jotta heidän suunnitelmansa tulevat toteutetuiksi ja isänmaamme tehtävä täytetyksi pikimmin ja täydellisimmin, on minun mielestäni meistä jokaisen ja kaikkien yhdessä pyrittävä löytämään tie kohti täydellisempää ihmistä. Ei saa viivytellä mitenkään. Tarvitaan päivittäisiä rakentavia toimenpiteitä. 

Dostojevski on sanonut: ”Kauneus pelastaa maailman.” On oikeammin sanoa, että kauneuden toteuttamisen elämässämme pitää olla meille kaiken perustana. Muuta tietä ei ole. Ihminen elää ainoastaan Kauneuden tiedostamisesta, ainoastaan Hyvyydestä, ainoastaan siitä, että pyrkii joka päivä tekemään jotakin paremmin kuin eilen. Tarvitaan valoisia ajatuksia ja todellisia, konkreettisia tekoja. Tulevaisuuteen johtavat tiet rakennetaan vain siten, että korkeasti ajattelevat työtoverit liittyvät yhteen. Yksi tällaisista yhteenliittymistä onkin nähdäkseni Nikolai Roerich -Keskus ja Museo. Kysyitte, mikä on minun näkemykseni siitä.

Ennen kaikkea sen tulee olla elävä Keskus. Ei vain museaalinen näytteillepano, vaan jatkuvasti vaihtuvia näyttelyjä, joissa esitellään maalauksia, käsityötaidetta ja lasten teoksia, eikä pelkästään eri puolilta Neuvostoliittoa, vaan myös kansainvälisiä luonteeltaan. Tietenkin myös Nikolai Konstantinovitšin töiden tulee olla esillä jatkuvasti.

Keskuksessa voi olla luento- ja konserttisali ja ateljee nuoria taiteilijoita varten sekä työhuoneita kansan käsityöperinteen henkiinherättämistä ja säilyttämistä varten, kuten meillä täällä Bangaloressa, Karnatakan taidekeskuksessa on jo tehty. Keskuksessa täytyy tietenkin olla suuri kirjasto, johon kerätään kulttuurihistoriaa, taidetta sekä venäläistä, itämaista ja länsimaista filosofiaa käsitteleviä teoksia ja tietysti Nikolai Konstantinovitšin ja Helena Ivanovnan töitä. Ajan myötä voisin luovuttaa Keskukselle myös heidän lukuisat, itselläni säilytettävänä olevat, vielä julkaisemattomat työnsä. Olen vakuuttunut siitä, että niiden ilmestyminen, vieläpä kotimaassa venäjän kielellä edesauttaisi huomattavasti tietoisuuden laajentumista tiellä kohti täydellisempää, moraalisempaa ihmistä. Olivathan kaikki heidän kirjoituksensa loppujen lopuksi aina tarkoitettuja maamme nuorisolle. 

Mutta näen Keskuksen myös tieteellisenä laitoksena. Sen tehtävänä voisi olla Nikolai ja Helena Roerichin monimuotoisen työn systematisointi ja tutkiminen ja lisäksi tuohon perintöön sisältyvien ideoiden kehittäminen edelleen. Venäläiset ja itä, Venäjä ja länsi, kansankulttuuri, kansojen perinne maailmanlaajuisesti, ihmiskunnan kulttuurin ykseys, arvot, täydellisen ihmisen käsite, ihminen ja luonto, ihmisen sisäiset kyvyt, tiede ja uskonto – kaikkea tätä käsitellään tavalla tai toisella Nikolai ja Helena Roerichin töissä, mutta lähestymistapaa täytyy kehittää sovellettaessa niitä käsillä olevaan maailman evoluutiovaiheeseen.

Keskus ei varmastikaan yksin pysty selviämään kaikista näistä tehtävistä, mutta se voi toimia koordinoijana, eräänlaisena päämajana myös kansainvälisellä tasolla. 

Siten Keskuksen toiminnalla tulee olemaan tarvittaessa niin Neuvostoliiton sisäinen kuin kansainvälinenkin puolensa. Osana tätä toista puolta näen suhteiden solmimisen Roerich-seuroihin Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella, New Yorkin museoon sekä Rauhan Lippu- ja Rauha Kulttuurin kautta -liikkeisiin.

Keskuksen henkilökunnan tulee mielestäni alussa olla pieni, kymmenkunta henkeä (tieteellinen henkilökunta – sosiologian, kulttuurin ja taiteen tutkijoita, kirjastonhoitaja sekä sihteeri-konekirjoittajia), mutta heidän kaikkien tulee täyttää korkeimmat mahdolliset vaatimukset sekä moraalisesti että ammatillisesti. 

Kysyitte mielipidettäni Keskuksen mahdollisesta johtajasta. Omasta puolestani en näe parempaa ehdokasta kuin Ljudmila Vasiljevna Šapošnikova – indologi ja kirjailija, toimelias ihminen, joka jo kauan on toiminut näiden asioiden parissa, ja jonka olen jo pitkän aikaa tuntenut hyvin.

Muutama periaatteellinen määräys.

Olen ehdottoman vakuuttunut, että Keskus ja Museo voi sijaita vain Moskovassa. 

Kaikkien olemassa olevien laitosten – Nikolai Roerichin muistohuone Idän kansojen taiteen museossa, Izvaran museo, veljeni Juri Roerichin työhuone teidän instituutissanne ja hänen muistohuoneistonsa – tulee solmia yhteistyösuhteet Keskus-Museon kanssa, mutta samalla säilyä itsenäisinä yksikköinä.

Tässä yhteydessä herää perustellusti kysymys Keskus-Museon statuksesta; kenen alaisuudessa sen tulisi toimia ja mistä saada rahoituksensa.

Kuten Teille jo sanoin, Keskuksen alistaminen kulttuuriministeriön ja varsinkin Idän kansojen taiteen museon alaisuuteen johtaisi mielestäni sen tehtävien ja mahdollisuuksien ilmeiseen kaventumiseen. Keskuksen tulee mielestäni olla suhteellisen itsenäinen ja joustava ja sillä tulee olla mahdollisuus toimia virastorajoista riippumatta ja käyttää uudenlaisia, tavanomaisesta poikkeavia toimintamuotoja ja olla suoraan yhteydessä kansainväliseen yhteisöön. Keskus on uuden ajan ja uusien tehtävien tuotetta, ja on ilmeisesti tarpeen ottaa huomioon Neuvostoliitossa viime aikoina syntyneiden muiden organisaatioiden kokemus ja käyttää tuota arvokasta kokemusta uuden hankkeen hyväksi.

Keskuksen ja museon konseptin ydin on siinä, että se pystyy toimimaan kaikkein optimaalisimmalla tavalla kansalaisjärjestön statuksella (Lasten säätiön mallin mukaisesti).

Olen itse hyvin vaikuttunut ajatuksesta perustaa ei-valtiollinen Roerich-säätiö, joka ottaisi hoitaakseen Keskuksen rahoittamisen ja yleisen johtamisen. Säätiön varat (josta myöhemmin voisi tulla kansainvälinen) voisivat aluksi tulla perustajajäsenten maksuista ja Roerich-seurojen jäsenten jäsenmaksuista – onhan Roerich-seurojen elvyttämisestä Neuvostoliiton mittakaavassa puhuttu jo kauan – ja loppujen lopuksi Neuvostoliiton ja ulkomaiden kansalaisten vapaaehtoisista lahjoituksista. Myöhemmin rahoitus voitaisiin ratkaista osittain keskuksen julkaisutoiminnasta sekä konsertti-, näyttely- ja muista sellaisista tilaisuuksista saatavilla tuloilla. 

Jos ennen oman rahoituksen järjestymistä tarvitaan pääasiallista spronsoria, niin minusta siinä tehtävässä voisi parhaiten toimia Neuvostoliiton kulttuurisäätiö, jonka arvokas toiminta tunnetaan laajalti koko maailmassa. Roerich-säätiö mahdollistaisi pääsyn hyvin laajoihin älymystöpiireihin kansainvälisellä tasolla, jotka yleensä pidättäytyvät kontakteista neuvostoliittolaisten ystävyysseurojen kanssa. Yritystahojen avulla Säätiö voisi toteuttaa idean kansainvälisen rauhankaupungin perustamisesta Moskovaan tai sen ympäristöön. Samaisilta yritystahoilta saaduilla varoilla ja tiiviissä yhteydessä rauhankaupungin ideaan Roerich-säätiö voisi säännöllisesti kerran tai kaksi vuodessa myöntää Kansainvälisen Nikolai Roerich -palkinnon ja mitalin rauhan hyväksi tehdystä kulttuurityöstä. 

Siten Roerich-säätiö ja sen ylläpitämä Keskus-Museo voisivat edesauttaa mitä tärkeimpien tehtävien ratkaisemista sekä maan sisällä että kansainvälisellä tasolla. Se toimisi sykäyksenä muille maille ja vahvistaisi Neuvostoliiton aseman uuden universaalin ajattelun alullepanijana. 

Minusta tämä on erittäin tärkeätä ja kiireellistä. Mitä tulee Urusvati-instituuttia koskeviin kysymyksiinne, niin ajattelen, että niihin tulee palata myöhemmin, sitten kun Moskovaan on perustettu Keskus-Museo. Nyt kaikkein tärkeintä ja kiireellisintä on Keskuksen perustaminen.

Katson, että myöhemmin Urusvati-instituutista, jossa, kuten tiedätte, ainutlaatuiset kokoelmat ovat säilyneet täysin kunnossa, voi tulla Keskus-Museon Intian-osasto neuvostoliittolais-intialaisena yhteisorganisaationa.

Lopullinen päätös tietenkin edellyttää monien juridisten kysymysten ratkaisemista ja asiantuntijaryhmän (ornitologi, eläintieteilijä, kasvitieteilijä ja ehkä arkeologi ja kansatieteilijä) saapumista paikalle kokoelmaa vastaanottamaan. Mutta tuo kaikki on hyvinkin ratkaistavissa. Tähän voimme ryhtyä rakentavalla tavalla vasta sitten, kun Keskus-Museo ja Roerich-säätiö käynnistävät toimintansa Moskovassa.